Huoneen Syyllisin Mies

Pian ensimmäisen keikan jälkeen Lauri ilmoitti että saisi järkättyä meille toisen keikan. Ennen Syynimaalla mutta nykyään jossain metsässä pidettävän Syynirockin järkkäriporukka oli Laurille tuttua, joten he ottivatkin meidät mielellään soittamaan. Keikkasettiin otettiin pari biisiä jotka päätyivät sittemmin bändin kolmannelle EP:lle, mutta muuten biisien määrä ei tuntunut vieläkään tarpeeksi pitkältä täyttääkseen koko settiä. Ratkaisuksi sain nerokkaan idean että voisin soittaa pitkän rumpusoolon "Rauhassa köllötellä"-biisiin.

Ennen keikkaa pysähdymme puolivälinkankaan K-marketissa, jotta kielisoitinosasto saa keikalle nestemäistä energiaa. Allekirjoittanut tämä ei koske sillä olin jostain mielenhäiriöstä johtuen taas kerran päätynyt kuskiksi. Maxilta kysytään tiskillä paperit joka herättää varsinkin Laurissa suurta huvitusta. Kuten sanottu; keikka oli metsässä. Matkallisesti keikkapaikalle oli valtatieltä ainoastaan kymmenisen kilometriä, mutta tien kunnon vuoksi ajallisesti matkaan meni viitisentoista minuuttia. Soitimme toiseksi viimeisenä bändinä kello 23 aikoihin. Odotteluaika roudauksesta keikkaan on pitkä, mutta saan sen kuitenkin käytettyä hyödyllisesti keräämällä metsästä kaksi muovirasiallista mustikoita.

Lähinnä keikka on jäänyt elämään muistoissa "bändin toistaiseksi huonoimpana keikkana", mutta jälkikäteen videolta katsottuna se ei ole niin kauheaa seurattavaa kuin muistikuvista voisi kuvitella. Ongelmattomana keikkaa ei kuitenkaan voi pitää - ainakaan allekirjoittaneen osalta. Rideteline kaatuili heti keikan alussa. Jossain välissä joku yleisössä huutaa soittamaan nopeampaa ja minä tottelen. Tämä oli luultavasti viimeinen kerta kun yleisön toiveita kuunnellaan keikan aikana ja syystä.

Biisit horjahtelevat kuitenkin maaliin asti. Rauhassa köllötellä tulee ja sen rumpusoolo on vitun paska. Siihenkin on syynsä miksi seuraavaan keikkaan mennessä bändin kokoonpano muuttuu ja siirryn rummuista kitaraan. Keikan jälkeen haluaisin kovasti avata kaljan, mutta kuskin rooli on rankka. Lupasimme että seuraava bändi saa kitaravahvariamme, joten sekin on vielä odotettava loppuun. Bändi saakin niin kovan suosion yleisöltä että he päättävät vetää encoren. Ja sen jälkeen toisen.

Kämäisestä keikasta ja uupumuksesta huolimatta keikasta jäi ilmeisesti kaikille sen verran hyvä fiilis että keikkailua jatkettiin. Päädyimme soittamaan Syynirockiin vielä useammankin kerran, mutta siitä lisää tulevissa raporteissa.

Olin jo aiemmin miettinyt että vaikka rummut ovat se soitin johon olen syntynyt niin kitara antaa minulle laajemman mahdollisuuden ideoideni esille tuomiseen bändissä. Lisäksi olin jo jutellut entisen pitkäaikaisen koulu- ja soittokaverini Atte Kilpisen kanssa uuden projektin perustamisesta, joten nämä kaksi asiaa yhdistyivät kätevästi samaan pakettiin ja bändi jatkui.

Ratkaisu osoittautui välittömästi toimivaksi. Kitara toi minua enemmän bändin keskiötä tavalla joka näkyy hyvässä ja eritoten pahassa vielä tänäkin päivänä. Todellinen voitto on kuitenkin se että saimme Aten rumpuihin. Oma soittotatsini rummuissa on enemmän Husker Du ja Radiopuhelimet -tyylistä sekoilua, jossa tärkeää on nopea poljento ja runsaat fillit. Atte taas on opetellut soittoaan teknisesti tarkemman metallin kautta ja on soitossaan ammatilleen luontaisesti lääkärimäisen huolellinen. Tämän takaa että biiseissä on aina tiukka ja jämäkkä rytmipohja jonka päälle muita elementtejä on järkevä rakentaa. Lisäksi hänen kyvykkyytensä opetella omat osansa huolellisesti tarkoittaa että jos joku asia yhteissoitossa ei mene yhteen niin ainakaan rummut ne eivät ole. Kaiken kaikkiaan näiden muutosten seurauksena bändin alkuaikojen nopeatempoinen kaahaus tulee tulevina vuosina entistä enemmän hivuttautumaan Crossover-metalin suuntaan.

Mutta palataanpa taas keikkahetkeen. Vuosi 2021 on siis keikaton, mutta vuonna 2022 uusi kokoonpano laitetaan tulikokeeseen. Keikkapaikkana toimii Kuusamossa Kuusamon krustin eli Joonas Niemeläisen järjestämä olohuonekeikka joka on samalle yhteinen 30-vuotissyntymäpäiväjuhlamme. Tähän aikaan olen itse vielä laulajana Valtioterrori-bändissä, ja lisäksi meillä on surffirock-bändi, jossa soitan myös kitaraa, joten soitan illan aikana kolme keikkaa.

Niemeläisen järjestämät Hämet Burns-tapahtumat ovat yksi harvoista alakulttuuritapahtumasta, jota (kaikella kunnioituksella) taiteellisesti hiukan vajavaisessa Kuusamossa järjestetään ja kunnioitan niiden pitämisestä Joonasta tavalla, jota en kykene ikinä kirjallisesti kylliksi kuvaamaan. Kyseessä on kuitenkin yksittäisen tahon järjestämä keikka huoneistossa jonka akustiikkaa ei ole suunniteltu live-tapahtumia varten, olohuoneessa jonne on pakkautunut 30 henkeä joten tunnelma on tiivis ja soundit autenttisen rajut.

Suurta osaa ajasta on vaikea sanoa milloin riffit vaihtuvat kitaran kierroksi ja milloin takaisin. Settiin on kasattu käytännössä kaikki tähän asti levyttämämme materiaali, joten kestokin on lähes puoli tuntia. Välispiikeistä on vaikeaa saada selvää eri soitinten mylvinnän taustalta ja lähes yhtä vaikeaa on saada selvää mitä mistäkin soittimesta kuuluu kaiken kaiun alta.

Keikka aloittaa myös toisenlaisen pitkän linjan perinteen. Ainoat ihmiset joita soitettava musiikki tuntuu kiinnostavan ovat paikalle saapuneet kaverit - ja hekin lähinnä vittuilevat bändille biisien välissä.

Bändin keikkatasosta on vaikeaa saada selkoa yleisen sekoilun lomassa, eikä ajankohtakaan kolmekymppistymiselle ole paras mahdollinen. Koronapandemiasta on tuskin päästy eroon ja viikko sitten ihmisten turvallisuudentunne järkkyi taas Venäjän hyökätessä Ukrainaan. Muistan pelottavan tarkasti epätodellisuuden tunteen avatessani aamulla puhelimen ja nähdessäni kaverin viestin "Se saatanan sotahullu oikeasti teki sen." Lauri oli tehnyt bändille alkunauhan Niinistön "Sodat kylmät kasvot" puheesta. Kaikkien masennus- ja itsetuhoaiheiden keskelläkin muistan keikan alun kaikkein kylmäävimmäksi hetkeksi bändin tähänastisessa historiassa.

Tästä huolimatta ainakin yhden illan ajan yhdessä Kuusamolaisessa omakotitalossa kaikki on lähes hyvin ja ihmisillä hauskaa. Bändeille on kasvisruokaa ja keikkakaljoja. Karaoke raikaa keikkojen jälkeen. Jotkut lähtevät jatkoille lähiökaraokeen - me jatkamme minun kämpilleni pelaamaan Super Nintendoa.

Uusia biisejä oli syntynyt jo kokonaisen levyn mittaan asti ja muusikoiden suhtautuminen bändiin muuttunut. Lauri oli alkanut kirjoittamaan entistä enemmän kappaleita samalla kun itse aloin kirjoittamaan enemmän lyriikoita. Toiminta vakavoitui myös aiheiden kannalta. Kappaleiden tarinat olivat toki aina olleet tylyjä ja väkivaltaisia, mutta nyt niiden "kieli poskessa"-absurdismi alkoi vaihtua raadolliseen realismiin.

Kappaleet myös muuttuivat teknisemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Viimeistään "Banzai!"-kappaleen kohdalla Lauri ilmoitti että haluaisi siirtyä pois basistin roolista. Onnekkaana sattumana vanha AMK-kaverini Hannu oli vihjaillut minulle samoihin aikoihin että häntä saattaisi taas kiinnostaa uuden bändin perustaminen. Löimme siis taas kaksi kärpästä yhdellä iskulla; Lauri lisäsi soittimensa kielien määrää ja hyppäsi bassosta kitaraan samalla kun Hannu tuli uudeksi basistiksi. Samalla vaihdoimme kielten vireen E:stä Droppi D:hen, joten Attea lukuunottamatta koko porukka joutui opettelemaan biisit uudestaan.

Siirtymisprosessi tapahtui kuitenkin kaikilta osin yllättävän kivuttomasti. Alun perin minua hirvittänyt kahden kitaran taktiikka toimi hyvin ja Hannu sulautui välittömästi luontaiseksi osaksi bändin kokonaisuutta. Vaikka hän liittyi bändiin mukaan kesken uuden levyn sävellysprosessin, hän ehti vielä saada yhden oman biisinsä (Toukan) mukaan levylle.

Bändin sisällä tarmo ja innostus siis nousivat uusille tasoille, mutta ulkomaailma ei tuntunut vastaavan innostukseemme. Aiemmin keikkoja ei oltu varsinaisesti etsitty, mutta nyt halusimme tehdä uudelle levylle jonkinlaisen julkaisukiertueen. Keikkapaikkojen vastaukset kyselyihin tuntuivat kuitenkin varsin nihkeiltä. Kaikki mahdollinen lipunmyynnistä, kamojen roudaukseen, miksaajan löytämiseen ja markkinointiin olisi pitänyt hoitaa itse. Ja tämäkin vain siinä tapauksessa että baarit vaivautuivat edes vastaamaan keikkakyselyihin.

Päädyimme siihen tulokseen että yhden keikan järkkäämiseen vaadittavalla panoksella voisi itse järjestää vaikka kokonaiset festarit. En muista kuka asiaa alun perin ehdotti ja oliko kyseessä vitsi, mutta ajatus omien festarien järkkäämisestä tuntuihin yhtäkkiä kaikkia innostavalta ajatukselta. Tilaa Kulttuurille ry vuokrasi Oulun Tukikohtaa kulttuurin tukeminen mielessään joko 80 euron tai 20 % keikasta saatavia tuloja vastaan ja järjesti samalla paikalle miksaajan. Kun paikalla oli vielä majoitusmahdollisuus, yli puolet keikan järkkäämisen ongelmakohdista oli jo ratkaistu.

Seuraava tehtävä oli vain löytää paikalle muita bändejä, mutta tämäkin onnistui helposti. Olin viime Joensuun keikkareissulla tutustunut Varkauslaisiin Hiihtokisoihin ja ehdottanut heille yhteiskeikkaa. Samaten viime Hämet Burnsissa juttelin Jyväskyläläistyneen alakulttuuritouhuajan Sanni Diskiäisen kanssa (muistan vieläkin kuinka nauroin hänen jutulleen Motörheadin keikasta Pellossa niin että nielaisin kaljaa väärään kurkkuun) ja hän ilmoitti olevansa innokas tulemaan mukaan Major Mistaken kanssa. Kun sain myös sovittua Joonas Niemeläisen Crust-duon Ei mitään jäljellä... mukaan kattaus oli jo valmis. Mikä tässä muka on niin vaikeaa? Kaikkihan sujuu vain itsestään.

Keikkapäivänä ilmassa oli katastrofin merkkejä. Nippu avainhenkilöitä lipunmyyjistä lähtien ilmoittaa ettei ehdikään paikalle tai sattuu vain muuten vaan olemaan krapulassa eikä nyt jaksaisi lähteä kämpiltä. Pari kaveria saatiin houkuteltua mukaan, mutta muuten ulkopaikkakuntalaiset bändit eivät herättäneetkään kansan massoissa sellaista väestönryntäystä kuin olin toivonut. Lisäksi kävi ilmi että Hiihtokisat ajoivatkin tänne Helsingistä eivätkä Varkaudesta ja ajoneuvona toimi vaaliauto, jonka kulutus oli mitattavissa kymmenissä litroissa satasella. Loppujen lopuksi illan rahalliseksi tappioksi koitui sekä minulle että Laurille parisataa euroa. Sitä enemmän minua huoletti kuitenkin bändien fiilis. Pelkäsin että lähes tyhjälle salille soittaminen olisi kaikille myötähävettävää, mutta loppujen lopuksi kukaan ei ollut asiasta millään.

Porukkaa oli kuitenkin sen verran ja he olivat sen verran innokkaita, että tunnelma oli läpikotaisin lämmin. Erityisesti meitä kiiteltiin ruoasta, joka oli varmaan koko prosessin vaivattomin osuus (kiitos siitä Kristalle joka toimi kokkina).

Loppuillassa koettiin kuitenkin vielä sekoilua. Illasta joku psykiatriselta karannut reppana ilmoitti että hän tulee nukkumaan paikalle. Tilanne vaikuttaa vähintään epäillyttävältä, joten estämme häntä pääsemästä sisään. Henkilö rupeaa kuitenkin aggressiiviseksi ja yrittää tunkeutua paikalle väkipakolla, joten suljemme oven. Jätkä jää ulkopuolelle ja seisoo siellä 30 asteen pakkasessa vielä puolen tunnin kuluttuakin ohuessa takissa.

Toteamme ettei häntä voi siihenkään jättää, mutta kukaan ei varsinaisesti halua päästää häntä mukaan nukkumaan, joten paikalle soitetaan poliisit. He saapuvat paikalle noin kymmenessä minuutissa, katsovat kun jätkä esittää ranteessaan olevaa viivakoodia kuin all access -passia ja taluttavat hänet rauhallisesti pois. Toivottavasti tyyppi on tässä vaiheessa jo paremmassa elämäntilanteessa.

Nukkumaanmennessäni huomaan vastapäisellä sohvalla tragikoomisen näyn. Tyyppi kysyy selkeästi nukahtamaan valmiina olevalta Sannilta "Ootko sää käyttänyt sieniä?". Sanni vastaa tähän jotain muodollisen neutraalia, jonka tyyppi ottaa selkeästi vastaanottavaisena kutsuna. Seuraavan tunnin kuuntelen unen verhon läpi kuinka tyyppi selittää Sannille sienten filosofismystillisen aspektin luomasta vapautumisen tunteesta. Nukahdan rauhattomaan uneen joka katkeaa räjähtäen joskus aamuviiden aikoihin siihen että jotkut vatipäät laittoivat kajareista soimaan Combichristia AIVAN.VITUN.TÄYSILLÄ. Vitutus ja väsymys kamppailevat päässäni voittajaa hakien, mutta ennen kuin ehdin tehdä mitään joku toinen samaan tulokseen päässyt käy vääntämässä kajarin volat nollaan.

Näitä muisteloita kirjoittaessani yritän muistaa jokaisesta keikasta jonkun mielenkiintoisen ydinkohdan tai anekdootin, joka saa sen erottumaan kaikista muista keikoista. Aina se ei ole helppoa; kun keikkoja on vedetty tarpeeksi monta tiheään tahtiin ne alkavat sekoittua keskenään päässä. Hannu oli viimeistään tässä vaiheessa löytänyt selkeästi oman roolinsa bändissä ja hän päätyikin melko pian aktiviisimmaksi keikkamyyjäksemme. Hän oli havainnut että Kaijonharjun Club Labraan otetaan bändejä soittamaan ja keikka järjestyikin helposti. Mukaan toiseksi bändiksi tuli Rattoradiosta tutun Jari Kähösen Saastamoiset-bändi. Labra päätyikin sittemmin meille tutuksi keikkapaikaksi; tätä kirjoittaessani olemme vetäneet siellä jo useamman keikan.

Keikka meni muistaakseni "Ihan hyvin". Murhenäytelmä oli ilmestynyt vasta pari kuukautta sitten, joten suurin osa sen kappaleista oli enemmän tai vähemmän testisoitossa. Jotkut levyn biiseistä, kuten Kirvesmurha, Banzai ja Roope Ankan Modus Operandi ovatkin jääneet pysyvästi ohjelmistoon, osa taas on tippunut satunnaisemmaksi materiaaliksi, Oma sävellykseni Suohauta toimi levyllä erinomaisen hyvin, mutta keikoilla sen soittaminen tuntui vähän räpeltämiseltä. Joskus vuosia myöhemmin, kun mietin miksi sitä ei nykyään soiteta keikoilla sain vastauksen että minä itse olin halunnut tiputtaa sen. Saattaa olla niin, tai saattaa olla näin - ehkä se otetaan vielä takaisin joskus, kun opin soittamaan kitaraa.

Muuten keikka ei tuonut bändille paljoa uutta fanikuntaa, mutta oli kuitenkin arvokas siinä mielessä että saimme rutiinia baareissa keikkailuun. Tähänastiset keikat olivat lähinnä joko itse järjestämäämme Syyllisyys-Festiä tai satunnaisia hämäriä pikkutapahtumia. Tietyssä mielessä ekaa labran keikkaa voikin pitää vedenjakajana. Tätä ennen HSM oli enemmän tai vähemmän hassutteluprojekti - tästä eteenpäin aktiivisesti levyttävä ja kovan ammattitaidon omaava livebändi.

Toista Syyllisyys-Festiä alettiin miettimään heti edellisen jälkeen. Lauri haki Oulun kaupungilta pientapahtuma-avustusta, ja vastoin kaikkia odotuksia sai sellaisen. Ainoa ongelma oli, että se oli vuoden 2023 aikana olevalle tapahtumalle, joten toinen Syyllisyys-Fest piti järjestää vielä saman vuoden aikana. Tukikohdalla oli vapaata 4.11. joten se varattiin. Seuraava projekti oli alkaa etsimään bändejä. Lauri otti tähän hommaan vastuuroolin. Tähän aikaan isommat keikkapaikat ja nimekkäämmät bändit olivat välillä melko nihkeitä vastaamaan nimettömälle epämääräistä punkinräimettä soittavalle metelibändille pohjoisesta, joten bändejä kyseltiin lähinnä baareista ja keikkojen bäkkäreiltä, josta niitä tuntuikin löytyvän helposti. Farce ja Mezereon olivat mukana. Jälkimmäinen kun Lauri käveli Snookerin ohi ja kysyi terassilla istuvalta bändin laulajalta Emililtä tuletteko keikalle, johon vastaus oli että joo. Uraaniputki tuli mukaan Taikasaari-festareilta ja Helsingistäkin saatiin yksi bändi. Kattaus oli valmis heinäkuuhun mennessä ja asiat kunnossa. Ehkäpä tämä järjestyy paremmin kuin viimeksi.

Niinpä niin...

Lokakuun loppupuolella kun tapahtuman juliste oli jo valmis ja viimeisiä festarisuunnitelmia tehtiin festarinjärkkäyksen ongelmat tuntuivat taas kerran räjähtävän käsiin. Puoli vuotta on pitkä aika musiikkikentällä. Uraaniputkessa oli tapahtunut jäsenvaihdoksia eikä tietoa ollut siitä oliko bändi keikkakunnossa. Lisäksi se Helsingistä sovittu bändi oli unohtanut koko keikan ja sopinut samalle päivälle toisen. Asiasta saatiin kuulla vain sattumalta. Onneksi Sanni lupasi tulla taas Jyväskylästä soittamaan yhden hengen goregrindiä Gutrefaxionilla. Lisäksi Uraaniputki vastasi että keikka järjestyy. Mezereonin tapaus oli vähän epäselvä, mutta hekin saapuivat ajoissa paikalle. Yhteydenotto heihin oli vaikeutunut siksi että Emil oli vahingossa tiputtanut puhelimensa lukittuun postilaatikkoon.

Keikat saatiin siis alkamaan. Yleisö koostui edelleen pitkälti bändin tutuista ja kaveripiiristä, mutta mukaan oli sattunut muitakin meille entuudestaan tuntemattomia kulttuurin ystäviä. Ennen Mezereonin keikkaa ostin Emililtä Bat & Ryydin Niin kallis on maa -kasetin kolmella eurolla. Olen tullut tässä vaiheessa siihen tulokseen että se on kallisarvoisin asia, jonka omistan. Sanni tuotti Gutrefaxionilla lavalla niin raakaa ääntä että moni maailmanluokan goregrind-bändi jää toiseksi, Mezereon runttasi ja Farce tykitti.

Suuremmalle musiikkikentälle tapahtuma jäi tietenkin taas melko näkymättömäksi, mutta ainakaan tälläkään kertaa emme joutuneet juoksemaan velkojia karkuun. Taloudellista voittoa tapahtuma ei tuottanut (milloinpa ne tuottaisivatkaan), mutta sekoilusta huolimatta kaikille tuntui jäävän festarista sen verran hyvä fiilis että seuraavan vuoden tapahtuman järjestäminen tuntui bändille jo itsestäänselvältä ratkaisulta.

Tämä keikka jäi mieleen siitä että tämä oli ensimmäinen kerta kun otimme puvuntakit käyttöön keikkavarusteinamme.

En varsinaisesti muista kuka näitä puvuntakkeja ensimmäisenä ilmoitti, mutta jälkeenpäin se tuntuu niin ilmiselvältä ratkaisulta että se varmaan materialisoitui ionosfääristä tajuntoihimme. Murhenäytelmästä tilastotiedoksi -levyn kannessa oleva epäonnisiin tilanteisiin päätyvä pukumies --alias Jurristi-- oli muodostunut jo jonkinlaiseksi bändin maskotiksi, joten saman kaavan jatkaminen lavalla oli luonteva jatke konseptille. Lisäksi olen aina ollut sitä mieltä että kun satunnainen ihminen käy bändimme keikoille hänelle on jäätävä siitä edes jonkinlainen pysyvä muisto. Ja vaikka musiikki ei sitä tekisi niin neljä rääkyvää hörhöä revityissä puvuntakeissa saa sen aikaan. Puvuntakit ovat siis jääneet vakiovarustukseksi keikkamatkoilla niin hyvässä kuin pahassakin. Kauluspaidat eivät varsinaisesti hengitä ja lavalla spottivalojen alla on yleensä melko lämmin, joten keikkojen jälkeen on melko yleistä että bäkkärillä päästessä bändi repii välittömästi päältään päälleliimaantuneet paidat jotka ovat muuttuneet hikivirrasta läpinäkyviksi. Tämä koskee erityisesti Attea, jonka rumputyöskentely käy keskimäärin melkoisesta kestävyysharjoituksesta.